Jostain kumman syystä aika useana aamuna herään juuri tuohon aikaan. Kelloradiota kohtaan tuntemani herranpelko on ilmeisesti ajanut sisäisen ajastimeni siihen tilaan, että se pyrkii toistuvasti säästämään minut shokeeraavilta soittolistaherätyksiltä. Olen tästä itselleni erittäin kiitollinen, ei ihan heti muistu mieleen milloin kaupallisten kanavien suoltamat muovimelodiamarathonit olisivat saaneet ihastuneita kiljahduksia purkautumaan äänihuuliltani.

Hieman pitkä aasinsilta aiheeseen.

Otsikon on tarkoitus kuvata heräämistä.

Olen viime kuukaudet ollut hukassa itseltäni. Miettinyt elämäni tarkoitusta niin pontevasti, että se on ollut suorastaan lamaannuttavaa. Jossain vaiheessa istuin tässä koneella, tyhjä tekstikenttä edessäni. Ja kerta toisensa jälkeen totesin, että tästä aivokuolemastani (jota kai virallisesti elämäksi kutsutaan) ei ole mitään jaettavaa kenellekään.

Pitää kai olla tosi eksyksissä että voi löytää takaisin kartalle. Se on nimittäin nyt tapahtunut. Kaikki tuntuu taas tosi selvältä enkä epäile enää hetkeäkään etteikö päätökseni olisi juuri oikea. Ihan kuin heräilisin taas pikkuhiljaa henkiin. Se tuntuu helvetin hyvältä.

Suuria muutoksia on luvassa. Tuubi tiedottaa aiheesta tarkemmin lähitulevaisuudessa.

Pitkän tauon jälkeen kirjoittamisen aloittaminen tuntuu samalta kuin pujottaisi sukset jalkaan vuosien tauon jälkeen. Justiinsa kun ala-asteella luuli oppineensa hiihtämään, niin aikuisiällä ei kestä pystyssä edes tasamaalla pysähdyksissä. Tiedättekö tunteen?

Anyway, ajattelin alkaa lämmitellä itseäni lempeästi tähän touhuun. Otan Sannan haasteen vastaan ja paljastan teille pian ensimmäisen kuudesta oudosta asiasta joita kaapistani luurankojen seasta löytyy.