Eilen tapahtui outoa. Olin vähän ahdistunut kun tulin töistä kotiin ja ajattelin lähteä puhaltamaan pahat energiat pihalle juoksulenkin merkeissä.

Koska en ole sitten kesäkuun pururadoilla näyttäytynyt, olin aivan varma että kovin montaa juoksuaskelta en kirmailusession aikana tulisi ottaneeksi. Siispä annoin itselleni armollisesti luvan vaihtaa juoksu kävelyksi heti kun veri alkaisi vähimmässäkään määrin maistua suussa.

No, siis musica korvanappeihin ja menoksi.

Viiden minuutin lämmittelyn jälkeen ampaisin vauhtiin.

Alusta asti juoksu tuntui kulkevan hyvin, mutta ajattelin silti, että kestävyys ei varmaan kuitenkaan osoittautuisi olevan vahvuuteni lenkin aikana.

Ihme kuitenkin tapahtui: noin puolen tunnin juoksemisen jälkeen huomasin, että minun ei enää tarvinnut ajatella jalkojani ollenkaan: supertennarini lennättivät maratoonaria eteenpäin, hengitys kulki rennosti ja maisemakuvat vaihtuivat vauhdilla.

Pian tuntui, että ympäristö menetti merkityksensä: oli vain minä, taikatossuni ja musiikki, jota korvanappini kuuloelimiin armollisesti annostelivat.

Entinen "ennätykseni" oli ollut 6 kilometriä juoksua yhtä soittoa. Nyt huomasin, että 6 kilsan kohdalla kinttuni vain päättäväisesti polkivat eteenpäin eikä minulta juuri kyselty mielipidettä siitä, olisiko mittarissa kenties askeleita jo tarpeeksi...

Run Forrest run...

Lopulta 7,5 kilometrin jälkeen lähes pakotin itseni pistämään lenkille pisteen. Olisi ollut kammottavaa huomata yhtäkkiä juosseensa vaikka Ruotsiin. Onneksi tajusin pysähtyä ajoissa.