Tänään tapahtui hauskaa. Törmäsin ruokakaupassa maapähkinälevitepurtiloon ja sain kohtaamisesta kamalan voimakkaan nostalgia-flashbackin. Skidinä mulla oli tapana levittää kyseistä töhnää useasti paahtoleivän päälle, ja ah, miten hyvää se olikaan. Tapa ilmeisesti jäi siinä vaiheessa kun opin ymmärtämään mitä kalorit ovat ja miten paljon niitä päivässä on liikaa. Sen jälkeen olen aktiivisesti yrittänyt sulkea mielestäni tuon kulinaarisen nautinnon.

Tänään en kuitenkaan enää jaksanut taistella tuon hurmaavan kurmeetöhnän kutsua vastaan, vaan poimin purkin kärryyni ja päätin unohtaa kaiken kyseisen herkun figuuria vahingoittavista ravintoarvoista.

Kotiin päästyäni pujotin heti kaksi siivua leipää paahtimeen ja jäin vesi kielellä odottamaan niiden valmiiksiponnahtamista.

Hetken päästä siivut olivat rapeina edessäni odottamassa viimeistä voiteluaan. Tein homman kuten oikeaoppisesti pitääkin: ensin leipä pinnoitetaan margariinilla ja kun pohjatyöt on tehty, pinnalle sivellään kuorrutukseksi vähintään puolen sentin siivu pähkinäistä tahnaa...

Sitten, itse asiaan:

Hmmmm, heti ensimmäisestä puraisusta tunsin alkavani vajota hitaasti, hitaasti, makeansuolaiseen menneisyyteen... Tyttö, arviolta kymmenen, istuu keittiön pöydän ääressä, juuri heränneenä, kuppi teetä ja pähkinäinen leipä nenänsä alla... Voi, mikä tunne!

Minkälaisia muita kuvia menneisyydestäni tuo töhnäpurtilo oikein kätkeekään sisäänsä... innolla odotan seuraavaa kertaa kun pääsen selaamaan salaisia peanut-filesejani.