Eilinen oli hauska päivä. Ja pelkästään parani iltaa kohden. Sain houkuteltua kylään Ystävän, jonka kanssa emme ole liian moneen vuoteen viettäneet oikein perinteistä Tyttöjen Iltaa.

Hain Ystävän seiskan pintaan kotoa ja suuntasimme ensi töiksemme – yllätys yllätys – Alkoon. Sieltä mukaan jäi riittävästi lonkeroita sekä iso pahvilaatikko punaista viiniä. Näihin sitten meille päästyämme aloimme intensiivisesti syventyä. Oli tosi hauskaa ja terapeuttista vaan keikkua tunnista toiseen keittiön baarijakkaroilla ja jutella kaikesta, kaikesta. Tyttöjen välinen ystävyys taitaa olla parasta mitä tiedän!

Ystävä on varsin ihastunut Koiraan. Hän onkin Koiran luottohoitaja, sillä pienestä koostaan huolimatta hänellä on taito pistää itsensäkokoinen IIIIIIISO ja PEEEEELOTTAVA haukkuni kuriin. Sitäpaitsi; haukku rakastaa Ystävää – ja etenkin sitä, että saa Ystävän luona hoidossa ollessaan nukkua tämän kyljessä SÄNGYSSÄ!

Jossain vaiheessa saimme loistavan idean: koska yö on parasta aikaa koiran kouluttamiseen, lähtisimme lähimetsään tekemään karvakaverin kanssa pari hakuharjoitusta.

Siis matkaan. Eväiksi otimme tietenkin lonkeroa (asiaan kuuluvasti varsilasissa) sekä kokonaisen makkaran Koiran palkitsemiseen. Seurueemme saattoi näyttää varsin koomiselta yön pimeydessä edetessään.

Metsän reunassa annoin Ystävälle ohjeet: "Mä pidän Koiraa kiinni, heilu sä siinä sen edessä ensin ja lähe sitten juoksemaan tonne pöpelikköön. Lasketaan vaikka kummatkin kolmeenkymmeneen ja sit mä päästään Koiran irti. Kun se löytää sut, sen pitää istua sun eteen ja haukkua – sit voit palkata sen makkaralla". Ja pian Ystävä jo viilettikin palkintomakkara kainalossaan kiilakorkokorkkareissaan metsän pimeyteen, suhina ja kahina vaan kävivät.

Kolmekymmentä! Laskin Koiran irti. Se ampuikin ohjuksen lailla ystävän perään ja pian pöpeliköstä jo kuuluikin kunnioitusta (ja myös naapureita) herättävä haukunta. Hyvä poika!

Haku siis onnistui täydellisesti. Lähdimme lampsimaan kohti kotia: "Mua taisi purra joku perseeseen", Ystävä huokaa yhtäkkiä. "Siinä kun kyykin piilossa niin ihan kuin joku olis pistänyt tai purrut, amppari varmaan – toivottavasti ei kyy. Kato onko mun hanurissa puremajäljet".

Siinä sitten katulampun valossa tihrustimme Ystävän pyllyä ja etsimme puremajälkiä. Jomottavasta kohdasta löytyikin kaksi vierekkäin olevaa pientä pistettä.

"Hmmm, mistä lienee kyse?" Puntaroimme känniläisen viisaudella. Kotiinpäästyämme käänsimme koko Talon ympäri ja yritimme löytää kyypakkauksen, jonka Ystävä ajatteli varmuuden vuoksi nauttia yöpalaksi. Turvaherkkua ei kuitenkaan löytynyt, joten skoolasimme jäljellä oleville elintunneille ja jatkoimme turinointia.

Ystävä puremineen poistui kotiinsa aamuyöstä. Tähän mennessä olimme tulleet siihen tulokseen, että hän jäisi henkiin: puremat eivät olleet muuttaneet muotoaan ja kaikki hänen elintoimintonsa tuntuivat toimivan normaalisti.

Taidan kuitenkin kohtapuoliin ottaa tarkistussoiton Ystävän suuntaan. Luulen tosin, että ainoa hänen elämäänsä tänä aamuna vaikeuttava asia on vuosisadan krapula!