Tajusin vähän aikaa sitten, mikä on suurin ero lapsena ja aikuisena olemisessa.

Matkustin metrossa eräässä suuressa eurooppalaisessa kaupungissa. Ruuhka-aika. Tiivis tunnelma. Suurin osa matkustajista menettänyt parhaan vireensä siltä päivältä aikoja sitten, väsyneitä kireitä ilmeitä.
Suurkaupunkien metroissa oppii olemaan yksin kaiken sen tungoksen keskellä. Oppii kohdistamaan katseensa toiseen ulottuvuuteen, tai oppii ainakin olemaan kohdistamatta sitä keneenkään kanssamatkustajista. Jos katse vahingossa jääkin viipyilemaan liian pitkäksi hetkeksi kiellettyyn kohteeseen, sitä säpsähtää hereille hyvin nopeasti ja jatkaa taas tuijottamista ei-minnekään.

Samassa vaunussa istui myös intialainen mies kahden lapsensa kanssa. Yllättäen toinen lapsista kaivoi taskustaan saippuakuplienpuhallusvehkeet ja alkoi puhallella kuplia ilmaan. Ihan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia: tottakai metrossa voi puhallella saippuakuplia! En saanut silmiäni irti lapsesta: oli vangitsevaa seurata sitä, miten pieni matkustaja piirsi räikeän rajan lapsuuden ja aikuisuuden välille, ja tarjoili sen meille turhantärkeille aikaihmisille suorastaan rautalangasta väännettynä.

Niin, miksi metrossa tosiaan ei voisi puhallella saippuakuplia jos siltä kerran tuntuu?

Tai miksi ei voisi kadulla huutaa kitarisat punaisina kun PMS-oireet kiristävät sisuskaluja tai tulee yht'äkkiä nälkä tai joku asia muuten vaan ottaa kupoliin?

Niinpä. Miksipä ei?