Kyllä elämä on ihmeellinen! Vietin tänään 15 minuuttia sellaisen ihmistyypin seurassa, jota en luullut edes olevan olemassa.

Nimittäin. Jokin aika sitten antamastani lausunnosta huolimatta, olen viime aikoina ollut erittäin, erittäin laiska ja huono ihminen mitä liikkumiseen tulee. Se ”sisäinen Jane Fondani” osoittautui halpamaiseksi petturiksi, joka pakeni paikalta heti kun vähän herpaannuin. Tänään kuitenkin päätin lähteä tapaamaan kyseistä leidiä pitkästä aikaa ja painalsin Kaupunkiin jumppasalille.

Vakio-ohjaajani olikin yllättäen sairastunut ja häntä oli hälytetty tuuraamaan tämä ihmistyyppi, johon alussa viittasin. En ole ikinä ennen nähnyt pyöräilyhousuihin sonnustautunutta jänistä, en varsinkaan sellaista jolla on patteri pyllyssä ja joka puhuu suomea venäläisittäin murtaen. Tai siis, KILJUU hurmoksessa suomea venäläisittäin murtaen, lienee oikeampi ilmaisu.

Tunnin alussa olin vielä toivoa täynnä. Vaihtelua, vaihtelua – sitä on aina mukava välillä nauttia pieninä annoksina. Mutta, heti kun pupusemme viritti itsensä keinumaan stereoista pauhaavan venäläisvaikutteisen populäärimusiikin tahdissa, tiesin että tästä tunnista ei tulisi minulle kovin pitkä - tai sitten siitä tulisi TODELLA pitkä.

Yritin sinnikkäästi taistella mukana: pupunen suoritti mitä käsittämättömimpiä liikesarjoja korokkeellaan; onnistui loihimaan v-askeleista uskomattoman ilmavia loikahduksia, puhumattakaan niistä muista perin erikoisista kuvioista joita hän hullaantuneena peilin edessä harjoitti.

Loikin tämän ihmenaisen perässä sinnikkäästi 15 minuuttia, kunnes totesin, että viimeinenkin jäljellä olevista urheiluinnostuksen rippeistäni tulisi katoamaan olemattomina hikikarpaloina ilmaan, mikäli yrittäisin jatkaa tunnin loppuun asti.

Tein siis maailman epäkorrekteimman teon; poimin pyyhkeeni ja juomapulloni lattialta ja nilkutin salista kesken tunnin ulos.

Anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Uskothan jänöseni että tässä ei ollut mitään henkilökohtaista. Kemiamme vain eivät sopineet yhteen.