Olen sittenkin normaali

Näitä outouksia miettiessä ajattelin jossain vaiheessa, että se kaikista mehukkain paljastus pitää jättää viimeiseksi.

Sittemmin kävi kuitenkin ilmi, että vaikka miten yritin kehittää itsestäni skandaalihakuista lööppiä, sitä ei vaan tuntunut syntyvän.

Olen siis ilmeisen normaali, tylsä ja tasapainoinen ihminen. Tämä tuli ehkä itsellenikin yllätyksenä.

Lupaan tehdä asialle jotain.

Toimin rahoituslaitoksena

Lyhyestä virsi kaunis: maksan sinnikkäästi kuukausimaksua kuntosalilleni, vaikka en kävisi siellä jonain kuukautena kuin kerran.

Kutsun tätä itseni rankaisemiseksi. Mikä kirvoittaakaan kuntoiluhaluja tehokkaammin uuteen nousuun kuin ajatus siitä, että juuri läpikompuroimasi jumppatunti maksoi sinulle vain vaivaiset 55 euroa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Laiskuus on kallis kuolemansynti.

Uuno on numero yksi

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Avainlapsen arki 80-luvun alun betoniviidakossa on ollut ilmeisen virikkeetöntä, sillä yksi läheisimmistä ystävistäni tuohon aikaan on ollut sittemmin suoranaiseksi kansallissankariksi noussut Uuno Turhapuro.

Olen ollut noin 6-vuotias Uunon joutuessa aviokriisiin, jonka jälkeen kuljin hänen rinnallaan aina Epsanjaan - vuoteen 1985 - asti siinä määrin tiivistä tasatahtia, että edelleen tänä päivänä osaan jokaisen tuolle aikavälille sijoittuvista Uuno-leffoista lähes sanasta sanaan ulkoa.

Löytyykö Tuubin lukijakunnasta hengenheimolaisia, jotka Kirkonrotan ja Purkkiksen sijaan ovat aikoinaan mieluummin lyöneet leikkiä Härski Hartikaisen, Sörsselssönin, Vuoristoneuvos Tuuran ja Unelma Säleikön kanssa?

Minulla on eräs ystävä, joka on keskimääräistä kovempi poika oksentelemaan. Yleensä oksentelu on jollain tasolla itseaiheutettua, eikä siitä näin ollen kannata masentua tai olla muuten huolissaan. Ystäväni onkin kehittänyt aiheesta varsin tieteellisen toimenpiteen, ja oksennuksista saammekin monesti viriteltyä eritasoisia keskustelutuokioita.

Tämä kuultiin taannoisella Thaimaan-matkallamme, kun poikaparan pakki oli jo useampaa päivää putkeen sekaisin liiallisen auringon ja alkoholijuomien nauttimisen ansiosta: 

"Se oli sentään ihan mukavaa oksentamista eilen kun siinä oli cocista ja lihaa ja ranskalaisia. Se sentään maistui hyvälle..."

(vertailukohtana toimi vannoutuneella lihansyöjällä kyseisen päivän kana-riisi-lounas, jonka hän oli olosuhteiden pakosta joutunut pihvin sijasta tuona päivänä nauttimaan)

Tämä tarina ei kaivanne lisäselityksiä. Olisi ehkä ollut jopa parempi jättää se julkistamatta.

Vaikka tapahtuma ei minulle mitenkään erityisen suuri henkilökohtainen tragedia ollutkaan, enkä Turkuunkaan ole mitenkään erityisen kiihkeää suhdetta kehittänyt, seuraava asia ei todennäköisesti minulta unohdu vaikka kaikki muu unohtuisikin:

Turun palo oli vuonna 1827.

Ettäs sen tiedätte.

Kauniin Naisen kanssa meillä on joskus ollut tapana lähteä juopottelemaan elokuvateatteriin. Se on tosi kivaa: sekaa ensin kotona mieluinen ja leffaan saumattomasti sopiva väkevä juomasekoitus ja liruta se limsapulloon. Piilota pullo käsilaukkuusi tai ulsterisi povitaskuun ja salakuljeta se sisään leffateatteriin.

Leffan aikana nautiskelet juomaa muka huomaamattomasti pienissä erissä ja kuvittelet että kukaan ei tee aiheesta havaintoja. Ei edes, vaikka viinankatku eittämättä alkaa pikkuhiljaa levitä ainakin samaa katsomoriviä kumpaankin suuntaan.

Lopputeksteihin mennessä olet ehdottomasti sitä mieltä, että leffa oli paras koskaan näkemäsi ja haluat ehdottomasti lähteä analysoimaan taideteosta läheiseen yökerhoon.

PS. Ammattilaistermistöä käyttääkseni, on todella tärkeää rakentaa juoma pohjalle, joka alkoholipitoisuudeltaan ylittää mahdollisimman reilusti 22 tilavuusprosenttia. Mikseriä kannattaa käyttää vähän tai niukasti. Tällä tavoin vältetään kanssakatsojia häiritsevä vessassa ramppaaminen kesken näytöksen.

Hieman pitkä aasinsilta aiheeseen.

Otsikon on tarkoitus kuvata heräämistä.

Olen viime kuukaudet ollut hukassa itseltäni. Miettinyt elämäni tarkoitusta niin pontevasti, että se on ollut suorastaan lamaannuttavaa. Jossain vaiheessa istuin tässä koneella, tyhjä tekstikenttä edessäni. Ja kerta toisensa jälkeen totesin, että tästä aivokuolemastani (jota kai virallisesti elämäksi kutsutaan) ei ole mitään jaettavaa kenellekään.

Pitää kai olla tosi eksyksissä että voi löytää takaisin kartalle. Se on nimittäin nyt tapahtunut. Kaikki tuntuu taas tosi selvältä enkä epäile enää hetkeäkään etteikö päätökseni olisi juuri oikea. Ihan kuin heräilisin taas pikkuhiljaa henkiin. Se tuntuu helvetin hyvältä.

Suuria muutoksia on luvassa. Tuubi tiedottaa aiheesta tarkemmin lähitulevaisuudessa.

Pitkän tauon jälkeen kirjoittamisen aloittaminen tuntuu samalta kuin pujottaisi sukset jalkaan vuosien tauon jälkeen. Justiinsa kun ala-asteella luuli oppineensa hiihtämään, niin aikuisiällä ei kestä pystyssä edes tasamaalla pysähdyksissä. Tiedättekö tunteen?

Anyway, ajattelin alkaa lämmitellä itseäni lempeästi tähän touhuun. Otan Sannan haasteen vastaan ja paljastan teille pian ensimmäisen kuudesta oudosta asiasta joita kaapistani luurankojen seasta löytyy.

Elämä on coolia, koska -top 5:

1. Similan here I come: matka unelmien sukereissulle Thaimaahan on varattu! Helmikuussa saan kaivaa maskin ja räpylät naftaliinista, can’t wait!
2. Elämän pieniä ylellisyyksiä: mies lahjoi minua jouluna espressokeittimellä. Lasissa parhaillaan ihana latte...
3. Talo on valmis: for now. Kunnes toisin todistetaan, emme aio tehdä Talon kohentamiseksi m.i.t.ä.ä.n. Eikä sille mitään tarvitse tehdäkään – se on ihana, nätti, kodikas... Ja minä asun siinä!
4. Freedom: vielä viisi kokonaista vapaapäivää ennen paluuta arkeen. Aion viettää jäljellä olevan loman niinkin kekseliäästi kuin sohvalla konvehtirasia mahan päällä maaten.
5. Helpotus: lantiomallin farkut on keksitty. Jouluisen ylensyönnin jälkeen olisi tuskin mahdollista mahtua muuntyyppisiin housuihin.

Elämälle kiitos. Se on aika täydellistä tällä hetkellä! :)

Mieleen tuli juuri äsken mm. se, että olen muutama viikko sitten joutunut loikkaamaan elämässäni yhden erittäin merkittävän virstanpylvään yli (sikäli kuin sen yli nyt käytännössä yleensä voi loikata).

Ostin nimittäin pitkällisen pohdinnan ja itsetutkiskelun jälkeen itselleni eräällä markettireissulla silmänympärysrasvaa.

Kyllä. Luitte oikein.

Tämä viaton putkilo on aiheuttanut minulle suuremman kriisin kuin se maaginen kolmekymppiä yleensä saa aikaan... Tupsuttelen töhnää aamuin illoin silmäkuoppieni kehysluille ja jokaisen tupsuttelun jälkeen olen näkevinäni rypyt ja uurteet entistä syvempinä...

Olen kertonut tästä hankinnasta myös muutamalle tuntemalleni henkilölle ja kaikki ovat ottaneet syvästi osaa.

Olen käyttänyt 15 millilitran putkilostani nyt ehkä noin yhden millilitran. Loppuja lasken kuin piikkejä aamukammasta: jos seuraavat neljätoista eivät tuo nuoruuden kuulautta olemukseeni takaisin, voinen samantien tanssia muutaman tahdin pähkinänsärkijää kasvopeilini päällä ja lahjoittaa loput heijastimet kierrätykseen.

Kiitos.

Mutta silti tuntuu ihan hyvältä.

Johtuu varmaan tuosta valkoviinistä. Ellei Arlandaa sitten nykyään saa myös vahvuuksilla?